Regatta Splitiin, purjehduksen päätös

Herään veneen keinahteluun, tuntuu että heijaamme vähän. Tämä oli ensimmäinen yö ankkurissa. Nukuin parhaiten tänä yönä. Huomaan, että aamupalaa ei ole kukaan vielä puuhaamassa ja eipä ihme, sillä sytkäri löytyy taskustani. Keitän useamman pannullisen espressoa mutteripannulla ja Zeljcolle ja minulle teevettä. Kantelen jääkaapin pohjia pöytään. Hedelmäpuoli on nyt niukoilla. Zeljco heittää veteen pari leivänpalaa ja aamupalapöydästä ihailtava kymmenten kalojen akvaario on valmis. Vene, jonka katolla on kyltti TAXI ajaa meistä ohi. Zeljco kertoo, että aiemmin tässä oli vain yksi ravintola ja veneitä vähemmän. Kaikki on vilkastunut, tullut liian suureksi. Zeljco kertoo, kuinka ensimmäinen ravintola Mlljetiiin avattiin 1988. Sillon saareen purjehdittiin kaksi viikoa ja samassa lahdessa saatettiin olla viisi päivää. Silloin tutustuttiin jo muihin veneilijöihin. Rannassa olevista taloista kysyttiin, onko myydä leipää.
- Kyllä on ja voimme tehdä lounastakin

Aamupalan jälkeen katselen kannelta. Lasken lahdesta 41 venettä. Vesi on kirkasta ja pohja näkyy, mutta ei tee mieli uimaan. Ajattelen sadan laivakäymälän tämän aamun tuotosta. Miksi tähän veneilyyn täytyy liittyä tuollainen pohjanoteeraus? Kaikkia asia ei tunnu haittaavan. Ihmisiä näkyy uimassa ja lähes joka veneestä liputetaan uimapyyhkeillä. Jotenkinhan tämä käymäläasia täytyy ratkaista. Käymälissä voisi olla pantilliset säiliöt, jotka vaihdettaisiin tankkauspaikoilla tyhjiin, niin kuin kaasupullot täysiin. Satamatoimistoon vietävistä matkustajaluetteloista selviää matkailijoiden määrä. Tankit vaihdetaan lasketun jätetäytön perusteella, olivatpa tankit tyhjiä tai ei. Niille, jotka eivät ankkuroidu satamiin, tulee venekohtainen maksu, joka oikeuttaa tankin vaihtoon. Kamoon, mitä järkeä tätä on vastustaa?



Lähdemme liikkelle, Hvariin kaupunkiin. Zeljco ohjaa suuren kivilaiturin kylkeen ja hyppäämme vain veneestä. Hän tulisi hakemaan meidät samasta paikasta tunnin kuluttua.

Kaupunki tuntuu oikealta lomakaupungilta. Laiturissa ja kaupungin edustalla on paljon veneitä. Moottoriveneitä on nyt suhteessa enemmän kuin purjeveneitä. Lähimpänä toriaukiota parisenkymmentä vesitaxia kaipailee asiakkaita, kapteeni hymyilee hampaattoman hymyn.

Hvarissa on pieni keskusaukea, jota reunustavat talot, niin kuin Vesa huomauttaa, ovat sataman puoleisesta päästään etäämmällä toisistaan kuin aukean keskiosassa. Tästä tulee voimakas kolmiulotteisuuden tuntu maisemaan, niin kuin tori jatkuisi kauemmas kuin se jatkuukaan. Toriaukeaa kulkee pari sievää rinkkatytöä, kantavat ruokatavarakassia. Raskaalta näyttää. Tekisi mieli mennä kantamaan, voisi saada hymyn. Ljubljanassa ja Zagrebissa kannoin kaikki mummojen laukut, joita eteen tuli. Mukavaahan se on.

Vesa johdattelee meidät vanhaan teatteriin, huolehtii pakkosivistyksestä maksamalla kaikkien sisäänpääsyliput. Rakennus on aloitettu rakentamaan 1200-luvun lopussa ammusvarastoksi ja teatteri siitä tuli 1612 ollen näin Euroopan kolmanneksi vanhin teatteri. Teatterisali on pieni ja hyvin intiimi. Pienet aitiot ovat kaaressa kahdessa kerroksessa permannon ympärillä. Lava on pieni ja iloksemme sinne pääsee tepastelemaan. En malta olla koettamatta

Purjehdimme
Jo siintää Hellespontos
Aurinko leviää mereen kuin veriuhri
Taikuus, ja salaiset oraakkelilauseet
Saatetaan kunniaan
Tuleva tieto

Hvarin kaupunki on hyvin valokuvauksellinen kapeine nousevine kujineen ja vanhoine rakennuksineen. Raukeasti käyskentelevät kissat, pursuavat punahehkuiset ruukkukukat ja satunnaiset näkymät merelle tarjoavat tarttumakohtia, joihin pysähtyä. Tyydymme nyt kuitenkin vain päättelemään sitruuna-appelsiinijäätelön syömisprojektin loppuun. Kuvaamiseen ei ole aikaa sillä Zeljco on tulossa.

Kum hyppäämme veneeseen ja asettelemme Karrin ja Vesan ostamia ruokatarpeita jääkaappiin, ruffinlattialle tipahtaa ylhäältä köysipinkat. Lähtisimme heti purjehtimaan.
- Nobody wants to stear? Zeljco kysyy. Olen sopivasti kohdalla ja nostan käteni.
- Hannu said he will, Zeljco kiusaa vielä ja minä menen uskomaan.

Olen ruorissa noin 8 solmun sivumyötäiseen. Tehtäväni on lähinnä pitää kurssia ja samalla huolehtia etupurjeen pullistumisesta, näitä kahta kombinoiden. Suora kurssi olisi suoraan myötätuuleen ja sinne emme voi mennä. Karri näyttelee ruffin portailta pikkumerkejä mihin päin kääntää ja kun näkee perusasioiden selkenevän iömoittelee lähtevänsä salaatin laittoon. Teemme jiippikäännöksen ja menemme hetken butterflytä. Zeljco varoittelee, että isopurje kääntyy herkästi jos otan liiaksi sivutuuleen ja kohta hieman vaihtelevasta suunnasta tuleva puuska sen tekeekin saaden puomin menemään voimalla yli veneen. Suuri vuorolaiva tuntuu olevan suoraan kurssilla kohti meitä. Zeljco käskee vain pitämään kurssin ja kohta laiva kääntyy ohittaen meidät Hvarin puolelta. Saan purjehtia muutaman tunnin. Vähitellen opin katsomaan purjeesta millon pitää nousta lisää. Alussa katsoin tuulen suuntaa veneeseen vain mittaristosta, jota Zeljco toistuvasti paheksui.

Ankkuroimme. Viimeiset uinnit. Uinnin jälkeen menen etukannelle aurinkoon. Niin kauan kuin iho on märkä, lämpöä sitoutuu haihtumiseen. Odotan sitä nautinnollista hetkeä, jollon auringon energia vaihtuu ihon lämmittämiseen. Lähes nukahdan kunnes kuuluu kutsu teelle. Teen kanssa on pikkuleipiä, ensimmäisen kerran, kylläpä maistuukin hyvältä.

Viimeinen suora, hyvä 12 solmun sivuvastainen lähettää veneen heti hyvään vauhtiin. Luoviessa vauhti tuntuu aina kovemmalta ja Vesa saa Zeljcon äärimmäisen tarkassa viilauksessa 7,3 solmun maksimivauhdin. Alkaa melkoinen regatta. Split näkyy edessä ja lasken 71 venettä, jotka kaikki tähtäävät samaan pisteeseen. Lähestymissuuntia on meten leveydeltä. Purjeiden viilaus tuntuu kellosepän työltä. Purjeiden kiristykset ja päästöt pienimmillään vain muutamia senttejä.
- You have to be sensitibe, like you would play a piano, Zeljco komentaa Vesaa ja ottaa hetkeksi ruorin.
- Sailing is art, Zeljco on elementissään. Menemme heittämällä ohi Bavaria 45:stä.
Yritämme tavoittaa seuraavaa venettä ja aluksi se onnistuukin. Vähitellen vene kuitenkin karkaa ja alemman kurssin valinnut Bavaria tuntuu sekin jo menevä kauempana. Pahinta on kuitenkin se, että takaa tulee juuri Jianneaou, jossa heiluu Ruotsin lippu. Vastustamattomasti vene tulee ohi.
- Emme voi voittaa heitä tällä tuulella. Heillä on purjepinta-alaa 150 neliöta ja meillä 120. Jos tuuli olisi kovempi, etu olisi meidän. Nyt tuuli taas muuttuu, nousee 15 solmuu. Zeljco kiristää purjeita ja nopeutemme nousee kahdeksaan. Vielä on toivoa.

Yhtäkkiä tajuan, että minä tiedän tuon paikan. Tuossa minä juoksin. Spinutin satama on lähempänä kuin odotinkaan. Kyllä, mastojen meri tulee niemen takaa näkyville. Tuossa on bar Argola.

Zeljco tekee taidokkaan purjehtimisen laituripaikalleen, toleranssit ovat pienet. Otamme valkoviiniä, hyvää sellaista. Zeljco lähtee. Jäämme keskenämme veneelle. Olisimme täällä yötä ja Zeljco tulisi aamulla.

Miehiä alkaa mennä suihkuun, kauppaan, minä lenkille. Tiedän jo minne, Marjan-vuoren poluille. Reitinvalinta onnistuu erinomaisesti, kierrän lähes koko niemen. Kun juoksen takaisin päin, hämärtää. Valojen meri syttyy rantaan. Reitin varressa on paljon lenkkelijöitä, splitiläiset lenkkeilevät, pieninjalkapallokenttä, jossa miehet pelaavat pienpeliä, tuomarit ja pelipaidat ja kaikki, tenniskenttiä, uimarantoja. Marjan-vuoren kieryo vuokrapyörillä on jotain, mitä täällä voi, ja kannattaa, tehdä.

Olemme veneellä. Osa porukasta pakkailee, osa odottelee lähtöä ravintolaan syömään. Aamulla olisi aikainen lähtö, mutta sen ei anneta häiritä viimeistä iltaa Splitissä.

Kävelemme sataman ravintolaa, vain pari pöytää on ulkona vapaana. Asetumme pöytään, syömme ja juomme kupumme täyteen. Paluu veneelle. Karri löytää cd-soittimen, ja jatsahtavaa musaa alkaa kuulua peräportin vieressä olevista, laadukkaista, kaiuttimista. Se on Herbie Hancockia. Vieressä olevat veneet vaikuttavat tyhjiltä. Kuka nyt kotisatamassa yöpyisi, vierasvenesatama lienee jossain muualla. Yksinäisen kaskaan siritys kuuluu jostain rantapuskasta. Istumme sitloorassa, lämpöä + 26 C.

Zeljcon sitruunalätyt

Ajamme koneella. Seison etutäkillä, nojailen staageihin ja katson tyyntä merta. Zeljco ilmoitti äsken lähtevänsä tekemään pancakeja, lättyjä. Zeljco ei olekaan vielä kokannut, mutta onnistuneet ruokasuositukset viittaisivat siihen, että meidän ei tarvitse olla huolissaan. Karri meni näyttämään missä säilytämme ostamiamme tarvikkeita. Hetken päästä kannelle alkaa leijailla tuoksua.

Syön sormin kuumaa lättyä ja maistan sitruunaa. Hyvää. Painun keittiöön katsomaan miten näitä tehdään. Ryhmä Zeljco + Karri on onneksi vielä työn touhussa. Taikinassa on perinteiset kananmuna (4 kpl), maito ja vehnäjauho ja lisäksi melko reilusti vanilijasokeria ja neljä ruokalusikallista rommia. Lätyt paistetaan oliiviöljyssä, normisellaisessa. Zeljco paistaa lättyjä, ohuita, hyvin näyttää pannusta irtoavan. Karri valuttaa lätyille halkaistuista sitruunoista reilusti sitruunaa ja lisäksi ripotellaan reilusti sokeria. Kääritään rullalle.

Horisontissa jo pitkään näkyneen saaren ranta alkaa lähestyä. Vuorossa on ankkurointi ja uiminen. Olemme Scedron pienen laguunin suojassa. Vesa aikoo kuvata vedenkestävän kännykkäpussin kautta Matin uintia veden alta. Minä laitan ostamani uimatossut jalkaan ja lähden kohti lähellä olevaa rantaan. Onki tämä viimeinen uinti puhtaissa vesissä? Puhuimme tänään jo kotia palaamisesta, huomenna ranatautuisimme Splitiin. Yö vielä veneessä ja aamulla pojat lähtisivät koneelle.

Uimatossut hidastavat uintia selvästi. Menen aivan hiljaa. Tulen rantaan. Vesi on syönyt kalkkikivirannan niin kuin vain vesi voi tehdä. Pohja on niin täynnä mustia merisiilejä ja sinisiä merimakkaroita, että jalansija pitää katsella ajan kanssa. Osa eläimistä tuntuu kuolleilta. Uskon tunnistavani merisiilin tyhjät kuoret. Yksikään niistä ei ole täysin ehjä enkä viitsi niitä ottaa. Saan yhden merimakkaroista liikkumaan. Ei nämä kasveja ole.

Alkaa tulla vilu. Kun sanoin sen Hannulle jossain aikaisemmassa uimapaikassa, hän katsoi minua ensin, kunnes hymy levisi hänen kasvoilleen. Hannu luuli, että vitsailen. Sama ilme Hannulla oli, kun kysyin miksi tuolta tulee vettä ja osoitin laidan jäähdytysvesiaukkoja.

Nousen rannalle. Vaikka tuulee hieman, aurinko voittaa ja alan pian lämmetä. Matti uiskentelee lähelle. Juttelemme siitä, mikä meitä odottaa Suomessa. Olen onnelline siitä, että minua ei odota siellä kahdeksan tunnin työpäivät viitenä päivänä viikossa. Matti sanoo, että minusta voisi tulla hyvä tiedetoimittaja. Hassua, joskus olen ajatellut tuota itsekin.

Kun lähdemme ankkuripaikastamme olemme Scerdrovski kanalissa ja selvässä vastatuulessa. Upeaa, saamme nostaa purjeet. Tuuli nappaa purjeisiin heti ja alkaa viedä sitä viiden solmun vauhtia eteenpäin. Maatuuli on kahdeksan solmua. Vesa on ruorissa. Hyvin menee, luovimme tiukin purjein 25 asteen kulmassa tuuleen. Minusta on käsittämätöntä, että tuulen kulku nopeampaa purjeen kuperampaa puolta, ja siitä seuraava alipaine, on riittävä voima saamaan aikaan sen, että tämä 14 tonnin painoinen Bavaria 45 kulkee lähes suoraan vastatuuleen.
- We are going to the oortsa, sanoo Zeljco ja kysyy samalla miten suomalaiset nimittävät sitä kun mennään maksinaaliseen vastatuuleen. Hannu ja Pekka ovat hiljaa, kumpikaan ei nyt osaa sanoa spesifiä sanaa. Tulee mieleen juttu saamelaisista, että heillä on enemmän erityyppisiä lunta tarkoittavia sanoja kuin kenelläkään muulla kansalla.

Tuuli alkaa tyyntyä, vauhtia kuitenkin on vielä. Teemme tacking käännöksiä, Zeljco toppuuttelee. Ne vievät aina vauhtia pois, parempi on mennä pidempään samalla suunnalla. Kuljemme aivan Hvarin rantaa. Jyrkät kalliopahkat laskevat paikoin suoraan veteen. Jos luonto on yhtään armeliaampi, on pieni kylä, usein kirkko. Jyrkillä rinteillä näkyy viljelyksiä. Jyrkkyys tuntuu mahdottomalta, mutta näky kertoo muuta. Zeljco kertoo, että alimmat ovat oliiveja ja ylemmät viiniä.
- Grapes do not need water, they need sun.

Meidän on käynnistettävä kone. Muuten emme ehdi satamaan. Hannu haluaa aina viimeiseen asti mennä purjeilla. Zeljco sanoo, että olemme erityinen miehistö. Haluamme purjehtia, purjehtia. Yleensä ryhmille on tärkeintä päästä eteenpäin, sataman iloihin.

Tulemme Pakleni Otoci saarelle Hvarin kylkeen. Satama on Vinogradiste. Lahti on täynnä veneitä, mutta Zeljco löytää meille sopivan reiän. Jäämme ankkuripaikkaan. Rantaan meno tapahtuu tänään jollalla.



On taas puoliyö. Lahti on pimeä lukuunottamatta veneiden ankkurivaloa ja rannassa näkyvää ravintoloiden valaistusta. Jostain veneestä kantautui äsken Arethra Franklinin kappale, mutta nyt musiikki on vaiennut. Minulla on päällä pitkähihainen flanellipaita, joka on riisuttava. Pekan monitoimikello näyttää +24 C. Sitlooran kuomuun tulee muutamia vesipisaroita. Zeljco huolehtii hyttien kattoluukut kiinni. Lahden yllä seisovassa ilmassa leijuu ajoittain ulosteen hajua. Minut istutetaan pelikorttien ääreen. Nyt on vuorossa Hei solttu. Ymmärrän, että nyt ei voi kieltäytyä. Yritän silti. Mutta peli on kiva. Kortteja lätkitään pöytään vuoron perään. Se joka ässän tullessa viimeksi lyö kätensä pohjaan, kunkun tullessa vetää käden lippaan, rouvan tullessa sanoo "päivää rouva" tainsoltun tullessa "hei, solttu" häviää ja joutuu nostamaan pöydässä olevat kortit. Minua lohdutetaan, että hyvin pärjää kun on vain hiljaa, virhesuoritukset yleensä kasaannuttavat kortit varmimmin. Ensimmäinen kortti on ässä. Vesan ja Karrin kämmenet jymähtävät samassa pöytään.

Rantautuminen ja paluu veneeseen jollalla onnistui hyvin. Menimme kahdessa erässä. Tullessamme rantaan kaksi miestä oli myös rantautumassa. Heillä oli suuri kala, arvioisin nelikiloiseksi. Saattoi olla hammaskala. Ehkä olivat saaneet virveleillä. Virveleitä näytti lojuvan myös ravintolan nurkassa, kun kävelimme kohti pöytäämme. Söimme miekkakalaa ja bitvaa eli misteliä sidena. Zeljco otti pihvin ja Matti tonnikalaa chilillä. Talon valkoviini kelpasi kyllä. Syönnin jälkeen lähdimme kävelylle kohti lähellä olevaa satamaa. Sinne vei valaistu reitti, jonka pimeimmillä kohdin näimme tähtiä ja linnunradan. Veneelle tultuani laitoimme Karrin kanssa espresson tulemaan ja kapusin sen jälkeen kannelle. Halusin katsoa tähtikuvioita. Tunnistin Cassiopeian ja Lyyran Vegan, mutta missä on tärkein: Otava ja Pohjantähti? Aikani katsottua tajuan, että tuo sen täytyy olla, tuo tuolla taivaanrannassa. Silloin Pohjantähden täytyy olla tuolla kohden, katson kohtaa, jonka laskemme Hannun kanssa Otavan reunatähtien perusteella. Siinä kohden ei näy selkeää tähteä. Kohdassa on hieman usvaa, tai tuo on linnunrata. Tähtien mukaan pohjoinen pitäisi olla siis tuolla, katson edelleen Pohjantähden kohtaa. Menen ruorin luo ja käännän kompassin kuvun ylös. Pölkky N osoittaa, taianomaisesti, täsmälleen arvioituun pohjantähden kohtaan. Täällä Pohjantähti ei ole melkein keskellä taivaanlakea niin kuin Suomessa. Suunnistusta tuo toki helpottaa. Nyt meillä on kaikki välineet. Sijaintimme kartalla näkyy iPadilla Matin lataamassa merikorttisovelluksessa, kännyköissä ja Zeljcon plotterissa. Tuo tähti on silti tärkeä. Se ei sammu, eikä mene rikki. Kaiken jälkeenkin, siitä voi vielä tarkistaa.

Aamulenkki Lumbardassa

Kun illalla menin nukkumaan, oli minulla jo ajatus, että ehkä juoksen aamulla. Sellainen tuntemus on ja vain harvoin, milloinkahan, en olisi lähtenyt. Yöllä suljun hytin oven ja laitoin flanellipaitaa hieman päälle, oli hieman viileä. Nukumme lakanat peitteinä ilman paitaa.

Menen kannelle ja laitan lenkkarit hiljaa jalkaan. Muut nukkuvat, peräportti on ylhäällä. Sen saa alas vain, jos laittaa koneen käyntiin. Matka on hieman liian pitkä hyppäämiseen. Yltäisikö lantkongi. Se yltää nipin napin.

Lähden itään päin rantaa pitkin. Menen ohi toilettirakennuksen, roskapönttöjen ja uimarannan. Kun rantatie loppuu, tie nousee kirkolle ja asutuksen keskelle. Ihmisiä on hereillä. Joku kastelee kukkia, vanha mies kyökkäisee pitkissä vaatteissa tietä pitkin. Tässä on uusiakin taloja, mutta kauempaa niitä ei erottaisi. Rakennustuuli on sama: kalkkikiveä, hieman harjaa katossa, lyhyet räystäät. Uusissa taloissa onnkyllä enemmän terasseja.

Tulen pienelle hiekkarannalle. Kaksi naista tulee uimasta. Ilma on hyvin miellyttävä näin aamuvarhaisella. Näin täällä pitää elää, nousta aikaisin. Siksi leipomot ja kaupatkin avaavat ovensa kuudelta ja puoli seitsemältä.

Molemmilla puolin on tiheää pusikkoa, tuo olisi läpipääsemätöntä suunnistuksessa. Huomaan pieniä boysenmarjoja. Puska muistuttaa paljon vattua. Juoksen ohi viiniköynnösten ja lähestyn taas metsää ja alan nousta ylöspäin. Juoksu tuntuu nyt kevyeltä ja hyvältä. Olen tervehtynyt.

Tie kapenee ja päättyy porttiin. Käännyn takaisin. Näen Peljesacin ja kirkon tornin. Tiedän missä satama on ja päätän juosta eri reittiä pois. Huomaan vettä nyt myös vasemmalla. Lumbarda on kannaksella tai ehkä niemessä. Tulen taas viiniköynnösten. Vanha pariskunta tekee jotain, ehkä leikkaa köynnöksiä. Nyt on työaika, päivällä vietetään siestaa. Talossaon vankat ikkunaluukut, jotka ottavat auringolta terän pois. Ikkunaluukuissa ritilät, jotka sallivat ehkä hieman viilentävää virettä. Myöhään iltapäivällä siesta päättyy. Aletaan valmistelemaan ruokaa, arvaan. Olisiko tuo välimeren elämäntyyli, ehkä. Se ei kuulosta pahalta. Meidän elämäntyyli, ilmasto, erilaiset. Tuossa olisi viinirypäleitä, aivan tarttumaetäisyydellä. Ne ovat melko pieniä, mustikansinisiä. Otan yhden. Se on herkullinen. Hetken juoksun jälkeen otan kourallisen. Näitä riittää, yhdessä köynnöksessä on useita terttuja. Kun tulen veneelle, aamupala on valmistunut. Jugurtin kanssa on paloiteltuja kypsiä nektariineja ja viikunoita ja viinirypäleitä. Pekka on löytänyt niitä aamulla vihannestorilta. En muista olenko syönyt viikunoita aiemmin. Tämän jälkeen muistan.


Ajamme Peljeskin kanalissa. Ajoimme Korculan edustalle ja katselimme kaupunkia hilljaa lipuen nyt mereltä päin. Seisomme Pekan kanssa etukannella ja pidämme etuvantista kiinni. Haluan pitää paitaa nyt päällä, eilen halusin aurinkoa. Päivät ovat erilaisia. Itseä voi kuunnella. En eilenkään palanut, mutta kaula oli punoitteleva.

Vauhti on noussut alle kolmesta solmusta neljään. Menemme myötätuuleen ja lenssiin, sivumyötäiseen. Matti soittaa IPhonestaan balkanin maiden kansallislauluja. Vasemmalla on Korcula, oikealla Peljesac. Vastaan tulee suuri laiva. Meillä on pieni kilpa vieressä lipuvan spinaakkeriveneen kanssa. Zeljco puhuu pahoja spinaakkereista. Spinaakkerin ohitus avomerellä korpeaa edelleen. Radiosta kuuluu lyhyitä viestejä, joista erotan sanan Korcula.

Nyt spinaakkeri ajoi pläkään, menemme veneen oikealle puolen, olemme vaihtaneet paikkoja kanavassa, ja spinaakkerista ohi. Luimme tuulen tällä kertaa paremmin.

Menemme yhä kanavassa, spinaakkeri on jäänyt taakse. Se on yrittänyt menmä suoraan, me menime tuuleen, maintaining the speed. Meitä seuraa yksi, kaksi, kolme, neljä sluuppia, samoin purjein kuin meillä.
- Jos et tiedä, missä tuuli on, voit seurata muita. Jos menet ensimmäisenä, sinun pitää tietää. Maatuuli on nyt kuusi solmua. Teimme jiippikäännöksen ja menemme hetken butterflynä kunnes iso purjekin kääntyy. Tajuan nyt, sen jälkeen kun olin saada puomin päähäni
- Kun purjehdimme miehistön kanssa, emme puhu mitään. Keskitytään vain purjehtimiseen. Jos joku sanoo jotain, niin hän on nähnyt jotain, jotain merellä. Juotavaa on puoli litraa, kaksi suolaista anjovista. Ei muuta, Zeljco jatkaa.
Silloin olet, et ehkä onnellinen, mutta tyydytetty ja rauhassa, voit olla hyvin siinä, ajattelen jatkoksi mielessäni.

Tuuli loppuu. Mittari näyttää 1,5 solmua.
- There is nothing for 200 meters, Zeljco sanoo ja näyttää kädellään, - Bonaza, means no wind.
Kuin Zeljcon sanojen vakuudeksi etupurje aloittaa lepatuksen ja laiva alkaa keinumaan puolelta toiselle. Olemme tulleet kanavasta ulos. Spinaakkeri on käynnistänyt koneen, ei taida olla kaukana meilläkään. Hannu on mennyt ruffiin, pentteristä alkaa kuulua kalinaa. Puhui jotain pyttipannusta. Pitkämäki heittää ensimmäisellä 78,21 m ja Thorkildsen 79,36 m. Pitkämäki on viidentenä. Matti pitää meidät iPhonellaan on time.

Adrianmeri on tyyni

On helteistä vaikka kello ei ole vielä yhdeksää. Meri on tyyni täällä Polacan satamakaupungissa, lahden pohjalla. Zeljco tekee huoltotöitä jollan kanssa, siitä on ilmat nyt pois. Jollan tukirakenteessa on murtuma. Tunnemme Karrin kanssa syyllisyyttä, koska olemme makoilleet sen päällä. Zeljco ei kuitenkaan syytä meitä. Edellinen porukka oli käyttänyt jollan pohjaa trampoliinina. Me muut odotamme lähtöä. Naapurin ökyveneestä haisee dieselin katku niin kuin on haissut koko yön. Veneen moottori ja vesikiertoinen pumppu on jatkuvasti päällä, ilmeisesti sen vuoksi että sisällä riittää virtaa ilmastointiin. Veneessä on generaattori. Zeljcon kanssa kärsimme yöllä katkusta ja moottorin hiljaisesta jyrinästä.

Tänään herätessäni kuului kukon kieuntaa. Karri nousi ensimmäisenä ja oli käynyt ostamassa aamiaiseksi kirsikkahillotäytteisiä croisantteja. Ne ovat aivan tuoreita, leipomo on tällä samalla rantakadulla. Itse syön vain croissantin ja suuren vesimelonisiivun, jonka saimme eilen läksiäisiksi ravintolasta.

Lähdemme liikkeelle. Tämä oli reissun etäisin piste lähtösatamastamme, Dubrovnikiin on 35mailia. Ajamme koneella lahden alueella turistikierroksen. Rikkailla on täällä jahteja. Jahtien nimistä ja Googlesta bongaamme ainakin venäläisen Deribaskan.

Pysähdymme uimaan ilman ankkurointia. Nyt uinti tuntuu aivan turvalliselta, rantaan on vain parikymmentä metriä. Uin sinne. Pieniä kaloja on pohjan kivien kätköissä. Varon visusti koskettamasta pohjaa. Eilen molempiin jalkapohjiin oli tullut punaisia, vallireunaisia, hieman aristavia ihottumalänttejä. Merisiileistä ne eivät ole tulleet. Niiden päälle en astunut.

Lähdimme purjehtimaan. Vedimme sekä iso- että etupurjeen. On lähes tyyntä, tuulta on 4 solmua ja nopeutta 2 solmua oikealta sivulta. Istumme laatikossa ja puhallamme spirometriaa. FEV 1-arvoni oli 4.04, 4,04 ja 4,02 ja FVC 6 sek 5,20, 5,19 ja 5,18 l. Muistakseni oli samat joskus lääkisaikana, pitää tarkistaa. Ilmeisesti on tarkoitus toistaa nämä vedessä. Vesalla on joku hypoteesi, jotain puhuu keuhkosairaiden reijaamisesta Fitzille. Nyt selittää tarkemmin. Sairailla ulkoisen paineen muutokset vaikuttavat arvoihin enemmän kuin terveillä. Paineen vaikutusta terveillä ei ole aiemmin tutkittu. Tuuli kuolee. Reivaamme ja käynnistämme koneen. Kello on 10.25.

Meri on tyyli. Olen keulakannella. Jolla näyttää ehjältä. Makaan nyt jollan reunan päällä selälläni ja kuuntelen aaltojen pieniä kohahduksia laitoihin. En ole palanut täällä vielä yhtään, joten annan nyt auringon paistaa paljaaseen nahkaan. Hartioissa ja reisien etupinnoilla on aurinkorasvaa. Väliin nousen katselemaan jyhkeän Peljesacin Sv. Iljan kalliosta huippua. Se on 961 metriä korkea, 2/3 osaa siitä puutonta. Kaikki nämä saaret ovat keskustaltaan kalliovuoria. En halua olla liian paljon haaveissa. Haluan nyt katsoa näitä rantoja ja kallioita, jotta muistaisin ne mahdollsimman pitkään.

Tulemme Korculan saaren edustalle lähelle Lumbardaa. Ajamme uimarannan lähellä. Uimareita on suoja-aitauksen ulkopuolella ja varotan niistä Zeljcoa. Pojat käskevät minin relata, Zeljco näkee kyllä. Zeljco sanoo, että uimareihin voi mennä vaikka pahki, jos nopeus on alle 1 solmu. Yritän selittää, että uimarit voivat pelästyä niin kuin säikähdin itse ensimmäisessä uimapaikassamme, kun moottorivene yhtäkkiä ilmestyi lähelle.

Ankkuroimme. Veneen kohdalla on 5 metriä, pohja on hiekkaa. Hiekkapohja on tylsä. Ei kaloja, merisiilejä, koralleja tai kalkkikiviä. Lähden uimaan suoja-aitaukselle, alitan sen ja uin rantaan. Täällä on pehmeä hiekkaranta, täydellinen. Istun hetken rannalla. Lapsia on rantaviivassa, nuoria ja aikuisia pallottelee vedessä.

Vesan suunnitelmat mitata spirometriaa vedessä ei taida nyt onnistua. Laitteita olisi vaikea saada rannalle. Lähden takaisin veneelle. Matkalla huomaan erikoisen näyn. Miehiä ui veneeltä rannalle. Joku roikottaa pussia kädestään, yrittää estää sitä kastumasta. Menen auttamaan ja saamme laitteiston niin matalalle, että jalat yltävät pohjaan. Alamme puhaltaa spirometriaa kaulaa myöten vedessä. Pekka seisoo hieman maalammalla ja kirjaa tuloksia. Vesa ja Matti kinastelevat tieteen tekemisen metodeista. Matti kiittelee, että ei alkanut lukea lääketiedettä. Vesa sanoo, että kaikki on vain ainesta discussioon. Ihmiset katsovat, mutta kukaan ei kysy. Minulle tulee ajatus, että jos nousisimme rannalle ja ilmoittaisimme veden uimakelvottamaksi ja käskisimme kaikkia lähtemään.

Palaamme veneeseen. Karri on tehnyt taas herkkuja, perunasalattia, jossa on pieniä suolakurkkuja, sipulia ja kaprista. Zeljco nostaa Karrin päällystöön, hän ei ole enää miehistöä, vaan kokki. Minusta tuntuu, että Karri arvostaa tuota.

Jatkamme koneella Lombardaan, se on kaupunkimainen keskittymä Kortsovan saarella. Satamaan ei tuule. On helteistä. Otamme taksin ja ajamme 5 km matkan Kortcovan kaupunkiin, joka on vanha kaupunki, joka edustaa kalanrutoarkkitehtuuria. Siinä talojen väleissä on kapeita pitkiä kujia, joita pitkin tuuli mereltä pääsee virtaamaan läpi kaupungin. Ja tuo todella tuntuu toimivam, kujissa on vilvoittavaa virtausta. Joka paikassa on Marco Polo- ja piraattitematiikkaa. Zeljco kertoo, että Polon isällä, he olivat venetsialaisia, olisi ollut talo saarella ja Marco olisi syntynyt tai ainakin viettänyt nuoruutaan saarilla.

Palaamme Lombardaan. Menemme pitsalle ja valmistautumaan illan koripallo-otteluun Kroatia-Suomi, joka tulee Liettuan EM kisoista. Lähetys tulee pää-TV-kanavalta parhaaseen katseluaikaan kello 8. Ryhmittädymme TV:n ääreen ja seuraamme jännittävän ottelun, jonka Suomi häviää niukasti 79-84. Zeljco ei anna tunnustusta Suomen pelille, vaikka Suomi lähti ennakkoastelmien mukaan selvänä altavastaajana. Kun pelataan niin voitto on tärkeintä.

Istumme istuinlaatikossa. Kello on yksitoista. Väsyttää jo kovasti. Matti selaa kännykästä nettiä (itse asiassa taitaa lukea blogia), minä kirjoitan blogia, Vesa jaksaa jutella englanniksi. Pekka uhkaa mennä nukkumaan. Lämpötila on netin mukaan 24 ja Pekan kellossa 26 C. T-paidassa ja shortseissa tarkenee hyvin.

Uimapaikat

Kun tänä aamuna tutkin t-paitaani, päätin vaihtaa sen. Olen pitänyt tuota paitaa merellä kaksi päivää. Se ei haise hielle, mutta se on kuin vahattu ja on siinä hajuakin. Samaa vahamainen tuntu on hiuksissakin, ja käsissä. Zeljco sanoo sen olevan suolaa ja että se tekee hyvää iholle. Mahdollisesti. Kädet ovat ihan hyvässä kunnossa, vain vähäisiä eroja havaittavissa kun vertaan Vesan terveisiin kämmeniin.

Lähdimme satamasta. Menemme pelkällä etupurjeella 2,7 solmua myötätuuleen. Tämä ei ole oikein kunnon purjehtimista, mutta varsin mukavaa lipumista aalloilla kylläkin.

Nukuin yöllä melko hyvin, vaikka veneitten defenderit hankautuivatkin ajoittain voimakkasti toisiaan vasten aiheuttaen melua. Rannan päälllikkö sammutti viimeisetkin kovaääniset veneistä puolen yön aikoihin. Kun aamulla nousin rantakadulle, ihmiset nukkuivat. Veneitten ovet olivat auki. Sisällä näkyi tavaroita, jotka näyttivät minusta olevan levällään. Meillä tavarat ovat kaikki kaapeissa. Heti alussa jaoimme kaapit ja laitoimme isot laukut petien alla oleviin säilytyslokeroihin. Muut pitävät sandaalejaan istuinlootassa. Minulla ne ovat kaapissa. Ajattelen, että jos tapahtuu jotain äkillistä niin kenkiin voisi kompastua. Lisäksi purjeitten nostossa liikkuvan takilan skoottiköydet ovat vapaina lattialla, joten...

Eilinen kylä, siinä oli jotain erityistä. Kun katsomme kylää nyt meren suunnasta siitä ei näkyisi mitään, jos muutamia uusia taloja ei olisi tehty kylän kohdalle rantaan, ei kylästä tietäisi mitään. Kyseessähän oli merirosvokylä ja jos heidän asuinpaikkansa olisi selvinnyt Venetsian kauppavuoneille, olisivat he arvatenkin tulleet sotavoimansa kanssa tappamaan kiusalliset piraatit viimeiseen mieheen. Mutta kuka niitä tuolta lukuisten saarten kätköistä löytää. Siksi meillä oli eilen myös melkoinen kävely kohtalaisesta satamapaikasta lahdesta kylään. Voi sitä satunnaista purjehtijaa, joka on sattunut erehdyksessä löytämään kylän! Kylälle oli tyypillistä savupiiput, joiden huippu oli tukittu ja savu tuli sivuille tehdyistä rei'istä. Opastaulun mukaan tämä paransi vetoa laaksossa, jossa kylä oli. Vesa keksi patemman selityksen. Savu haluttiin hajottaa, jotta savukiehkurat eivät paljastaisi kylän sijaintia.

Kun aamulla lähdin viemään roskapussia, tajusin jotain. Rannassa ei haisseet roskikset. Ei niitä näkynyt missään. Kiipesin eilisiä portaita noin kymmenennen kerroksen korkeudelle, joka oli kohtuullisen raskasta. Ylhäältä pikitien varresta löysin roskiksen. Tekeekö noiden veneiden miehistö näin? Kun toissapäivänä uimme upeassa kirkkaassa vedessä saarten välissä, järkytyin pohjan pullomerestä. Havaintoni, että siellä oli shampoopulloja ja muita pulloja, jotka eivät näyttäneet juomapulloilta oli varmasti oikea. Ihmiset tyhjentävät roskat laivoista suoraan veteen! Eivätkä vain roskat, vaan myös veneiden käymälät tyhjentyvät veteen. Silloin nämä satamat, joissa ihmiset uivat suoraan veneistä, niin kuin ne kaksi pientä lasta toissapäivänä...

Vähitellen nämä käännökset alkavat painua tajuntaan. Jibe-käännöksessä, nyt kun menemme pelkällä etupurjeella, on kolme vaihetta. Ensin käännetään ja kun tuuli kääntää purjeen uuteen suuntaan, se kiristetään skuuttiköydestä vinssillä, jolle puolen purje kääntyi. Kun köysi tiukkenee kiristyspuolelta, vastapuoli löysää. Tacking-käännöksessä löysääminen ilmeisesti tapahtui jo aiemmin. Pitääpä seurata kun luovimaan taas päästään. Kiristettäessä vinssillä on kaksi täyttä kierrosta köyttä ja kolmas on puolikas, joka nousee jo vinssin yläosaan. Löysäämispuolella vinssin ympärillä on yksi kierros köyttä.

Luoviessa etupurje on tiukalla, levymäisenä ja skuutin kiinnityspiste kanteen on takana.

Nyt käännyimme jyrkkään vastatuulen, tuulen suunta on vain viisi astetta kulkusuutaamme vastaan ja nopeus hämmästyttävä 5,5 solmua, lähes tuplasti se mitä oli myötätuuleen mentäessä! No nyt se vastakäännös tuli. Siinä mentiin ensin vastatuuleen, sitten hieman löysättiin eli nentiin hieman enemmän sivutuuleen, jotta vauhtia veneeseen saatiin lisää, jotta liikemäärä riittää seuraavaan vaiheeseen. Siinä kokka otettiin uudelleen vastatuuleen ja vastatuulen yli niin, että tuuli alkoi paina purjetta toiselle puolen. Tässä kohden kireällä ollutta skuuttiköyttä löysättiin voimakkaasti niin että purje pääsi kääntymään. Kiristystä toiselta puolen tehdään kun purje on kääntynyt. Kiristys täytyy tehdä nopeasti, jotta purjeen muoto voidaan palauttaa ja luoviminen saadaan käyntiin. Teemme useita erityyppisiä käännöksiä. Pekka on ruorissa, Vesa, Karri ja Matti köysissä. Zeljco huutaa ajoitukset ja päättää suunnat. Pääsemme liillumaan näin pikkusaarien lomassa, väliin käännökset tehdään hyvinkin lähellä kalliosaaria. Matalimmillaan vettä veneen alla on vain 3,9 m.

Tulimme saarien välistä merelle. Nyt tuulee 12-14 solmua lähes suoraan sivulta, muutama aste takaa ja nopeitta on lähes kahdeksan solmua. Nyt vene on optimaallisessa kulmassa tuuleen nähden, Zeljcon mukaan.

Tänään on ollut uintipäivä. Meillä on ollut kaksi hyvää uimapaikkaa, molemmat täällä Latojoven luonnonpuiston alueella saarten välissä. Vesi on ollut kirkasta. Ensimmäisessä ankkuripaikassa vettä oli 12 m veneen kohdalla ja pohja näkyi selvässä. Nyt olemme ankkurissa 4,5 metrissä. Ekapaikassa Huomasin kyllä, että saaret olivat varsin lähellä venettä, noin 50 m päässä, mutta arastelin lähteä niille uimaan. Pieni aallokko ja joutuminen pois veneen läheltä pelottivat. Näin kuitenkin, että Karri oli räpylöineen jo rannan tuntumassa ja lähdin itsekin. Muutaman kerran uintimatkan aikana tunsin pientä pakokauhua. Tiesi, että jaloilla ei pidä mennä tavoittelemaan pohjaa. Eivät ne yllä kuitenkaan. Pitää vain uida rauhassa. Tulin rantaan ja katsoin huolella merisiilien paikat ja laitoin jalat pohjaat. Levähdin hieman. Sukeltelin rantamatalassa, ihmettelin veden tekemiä kaiverruksia rantakallioihin. Pieniä kaloja oli kaikkialla. Veneen kohdalla noin 6 m syvyydessä isompikin harva parvi. Lähdin takaisin veneelle ja pääsin turvallisesti perille. Suihkutin itseni vettä säästellen ja menin vielä toisen kerran uimaan. Taas tunsin pakokauhua. Jouduin uimaan veneelle pientä aallokkoa vastaan. Se ei ollut ongelma. Pääsin hyvin veneelle. Yksi asia, joka aiheutti kauhua oli huono eteneminen vapaauinnilla. Vesi kelluttaa täällä todella hyvin, mutta se vaikeuttaa myös etenemistä. Parasta on mennä hitaasti, voimia säästellen. Toisessa uintipaikassa uin taas rantaan. Matkaa oli taas noin 50 m. Uin ensin vasta-aallokkoon, joka oli matalaa. Myötä aallokkkoon palatessa oli helppo tulla veneelle. Parasta uimapaikoissa tänään oli, että ei ollut roskia. Ensimmäisessä paikassanei yhtään. Toisessa paikassa hyvin syvällä näkyi valkoinen tupakka-aski. Minusta näytti, että siinä luki Belmont.

Kello on kymmenen. Lämpötila on +23 C. Toinen kerta täällä kun minulla on täällä pitkähihainen päällä. Eilen illalla puolen aikoihin oli myös, silloin oli hieman tuulta. Yämä lahti on suojaisempi. Tulimme juuri veneeseen istumalaatikkoon ravintolasta, jonka terassille on matkaa noin kahdeksan metriä. Tämä on yksityinen laituripaikka Polacan satamakaupungissa. Dealiin kuuluu, että me saamme sähköä ja laituripaikan ja köymme syömässä kohdalla olevassa ravintolassa. Menun muotoutuminen alkoi siitä, kun Pekka löysi kiikareillaan vuohen eräältä karulta luodolta. Selvisi, että osassa ravintoloita saa vuohta listalta ja tämö oli sellainen paikka. Zeljco soitti matkalta Ogigilla-ravintolaan ja täällä oli laitettu vuohi, perunat, munakoiso ja kesälurpitsat 2,5 tunniksi uuniin eli niin kutsuttua peka (kellon alla) - vuohta. Juomaksi oli talon punaviini. Oli todella hyvää, ruoka ja juomat. Toinen vuoka oli vielä vasikkaa samoilla kasviksilla höystettynä, joten maha on todella täynnä. Läksiäisiksi antoivat meille vielä viinipullon ja siivutetun vesinelonin. Olipa hyvä, että ruokahalua oli, joka ei ole itsestäänselvyys sillä ennen ruokaa lenkillä käydessäni huomasin, että nyt on maha sekaisin. Piti käydä pari kertaa puskassa. Siitä pieni pääkipukin varmaan, jota tunsin iltapäivällä. Onneksi yleisvointi on ok, tuskinpa muuten olisin juossut 10% nousua 650 metriä, josta tien reunassa varoitettiin. Juoksun jälkeen pesin ensimmäisen kerran hiukseni ja itseni saippualla hytissämme olevassa pienessä suihkussa. Ihmettelin kun vesi ei kulkeutunut poistoaukkoon ja koetin käyttää karhupumppua, ei tulosta. Hieman epävarmana, olisiko täällä yleensäkään saanut käydä suihkussa, huutelin ongelmaa Zeljcolle.
- Have you pressed a button?
- Button?
Veden poistonapin painamisen jälkeen vesi hävisi.

Toiselta uimapaikalta lähdettämme suuntasimme Mljetin kansallispuiston alueelle, jossa tämä Polacan satama on. Purjehdimme ensin myötätuuleen, ohitimme hienon majakkasaaren. Takaa tuli vene, jossa oli pallopurje ja se purjehti meistä ohi. Tuo tuntui käyvän Zeljcon luonnolle. Me muut suhtauduimme asiaan rennommin, lähinnä pidimme venettä hyvänä valokuvauskohteena kun se lähestyi meitä vastavalossa punainen purje pullistelle.

Tuuli tyyntyi, oli vain 4 solmua sekunnissa ja suunta alkoi vaihdella. Nopeus tippui 2 solmuun. Kaikki olivat sitä mieltä, että voisimme ajaa jo koneella. Menin jollalle makoilemaan, kun skuttinarut eivät nyt enää haitanneet, koska purjeet oli reivattu. Aurinko alkoi laskea ja väreihin tuli kellertäviä sävyjä. Valokuvaajan silmää alkoi kutitella. Nyt kuitenkin päätin vain istua ja katsoa. Rannan kalkkikivimuodostelmat ovat kerrostuneina rantaviivassa. Kerrostumien suunta vaihtelee, ne ovat poimuttuneet, välillä pystyssä. Kerrostumien takana alkaa tuuhea, kumpuileva, vihreän sävyissä näkyvä metsikkö, jonka valtapuu on pinja. Kaskaiden ratina kuuluu taas kaikkialta. Tuo ääni alkaa jo ahdistaa. Hyvä että ei ole Suomessa, mieluummin vaikka itikan ininä :)

Lastovon kansallispuistossa

Olemme purjehtineet pitkään, seitsemän tuntia syömättä ja kahvitta. Jos olisimme menneet tämän matkan koneella, olisimme päässeet suorempaan, 60 km matkan noin neljässä tunnissa. Tähän olisi mennyt noin 25 litraa dieseliä. Kippari on halunnut mennä kun tuulta on ollut.

Nyt saavumme kohteeseen Lastavon saariryhmälle, joka muodostaa kansallispuiston. Ajamme purjeilla pitkään, kapeistakin väliköistä ja niemen kärkien ohi ja saavumme lopuksi hyvin suojaiseen lahteen, jossa mantereen saaria peittää tiheät metsiköt. Ankkuroimme ja menemme uimaan. Karri tekee lyjyen uinnin ja lähtee tekemään salaattia, jota muut innolla odotamme. Itsekään en jaksa uida nyt pitkään. Kelluttelen jonkin aikaa, kun muutkin näyttävät sitä harrastavan ja on todella niin, että tämä muistelujemme mukaan 3,5% suolavesinkelluttaa eri tavalla kuon makea vesi. Nenässä ollut suolabesi valuu nenän takaosiin ja hieman ärsyttää limakalvoja. Tässä on niin syvää, että pohjasta ei näe yksityiskohtia ja vesikään ei ole niin kirkasta kuin eilen. Nousen veneeseen, suihkutan ja menen jollan päälle aurinkoon makaamaan. Vähitellen tiedostan ympärisyön äänet. Rannalta kantautuvan kaskaiden äänen, lapsen itkun. Muistan kuinka silloin kun lapset olivat pieniä pienten lasten näkeminen sai sydämen tulvimaan ikävää.


Salaatti on valmista. Tällä kerralla on lehtipersiljaa, oliiviöljyssä paahdettuja leipäkuutioita, fetajuustoa, tomaattia, kurkkua, oliiviöljyä, balsamiviinietikkaa ja arvatenkinnhieman sokeria. Syönniin jälkeen ajamme koneella pienen matkan koneella Zaklopatican kylään.

Rantaudumme. Tähän käy tuulta ja fenderit pitää asettaa huolella, jotta veme ei hankaudu viereistä latvialaisten Bavaria 50 venettä vasten. Naapuriveneen kippari seuraa huolella rantautumista ja on mukana asettelemassa fendereitä. Pian meidän viereemme tulee myös vene ja olemme zeljcon apuna tarkkailemasssa tilannetta ja huolittelemassa fendereitä. Kun veneet puristuvat fendereitä vasten, vain 15 cm jää veneiden väliin. No, se riittää.

Lähdemme kävelemään lähistöllä olevaan Mali Lagon kylään. Retki osoittautuu yhdeksi kohokohdaksi. Upeat näkymät ensin rantaviivaan ylhäältä rinyeiltä ja lopuksi itse kylään ovat hyvin vaikuttavia. Kylän erikoisuus on erikoiset hattupäiset savupiiput ja lukuisat kirkot. Talot ja kadut ovat ainutlaatuisen yhtenäisiä. Vanhat mercedekset ja fiatit tulevat vastaan kaoeilla kaduilla 700-luvulla alueella ovat asuneet merirosvot, jotka ovat ryöstäneet venetsialaisia kauppalaivoja.

Olemme kylässä liian pitkään. On jo pimeä kun kävelemme alas satamaan. Kapeat mutkaiset tiet ja tiehen rajautuvat jyrkänteet tekevät matkasta suorastaan vaarallisen, koska meillä ei ole heijastimia ja liikennettä pitää varoa. Itse tallustan tietä ilman silmälaseja sillä lähdin liikkelle aurinkolaseilla.

Menemme Konoba Triton -ravintolaan syömään. Otamme alkupalaksi kalacarpacciota ja isoja katkarapuja. Carpaccio on valkoisen kalan lihasta, siinä on etikkaa ja öljyä ja se on hyvää. Katkaravut on paistettu öljyssä. Erimielisyyttä on siitä, pitääkö kitiinikuoret poistaa vai ei. Karri syö kuorinee, Pekka kuorii. Minä syön ensin kuorittuna ja koetan vielä pureskella kuoriakin lopuksi malttamattomana luovuttamaan herkkua, jonka painikkeeksi otamme talon valkoviiniä, johon olemme kaikki tyytyväisiä. Main courseksi valitaan katkarapuspagettia ja mustekala-katkarapurisottoa. Molemmat tulevat yhteisessä isommassa astiassa, joten saamme maistaa molempia. En mitenkään pysty päättämään, kumpi on parempaa. Illan hinta on vain puolet eilisestä johtuen siitä, että emme ottaneet tuoretta ensiluokkaista kalaa, joka on täällä hinnoissaan ja myös viini on paljon halvempaa, 60 kunaa pullo eli alle kympin. Risotto ja spagetti on noin kymmeme euroa. Menemme veneelle ja Karri tekee meille pikakahvia, teetä tai espressoa. Vesa halusi ostaa kaupasta paikallista erikoisuuttaa, sitruunaolutta, jota otamme maistiaiseksi yhden pullon.

Kello on puoliyö, kirjoitan tätä veneen cockpitissä, istuinloodassa. Ympärillä on venäläisiä, italialaisia, jenkkejä, saksalaisia ja latvialaisia, ainakin. Parin veneen päässä veneestä tulee musiikkia, ja tytöt tanssivat, aluksi innokaammin, nyt jo varsin vaimeasti kannella. Takaakin kuului äsken musaa, mutta se on jo hiljennyt. rantaravintolan terassi on meistä kymmemen metrin päässä. Kymmenkunta ihmistä istuu penkeillä, tarjpilija kantaa olutpulloja sisälle. Naapuriveneestä kuuluu korttipakan plarausta. Katson sinne, nuori pari halailee. Meidän väki on menossa nukkumaann. Tanssitytöt ranatautuivat, naapuriveneestä huudellaan niile, eivät ole enää kiinnostuneita. Mitä tuo musa on? Rockabilly tuohon voisi mennä, tai bugg.

Tuulta purjeisiin

Kello on vähän yli kymmenen. Olemme olleet liikkeellä vähän yli tunnin. Tänään on aallokkoa ja tuulta. Aallon kärjet murtuvat vaahtoon. Mittaristo näytti äsken standby tuulta (tuulta, jonka kokisimme, jos olisimme luodolla) 17 solmua, nyt on 14. Aalto on korkeaa, koska koko yön on tuullut samasta suunnasta ja ennen kaikkea, koska nyt tuulee vapaan selän suunnasta länsiluoteesta. Tämän tuulen nimi on Tramontana. Jokaisella tuulella tuntuu olevan oma nimityksensä. Eilen puhuttiin Borasta. Se on vuorilta mahdollisesti äkullisestikin purkautuva tuuli. Pienveneille se voi olla vaarallinen. Jos olet ulkona, et välttämättä pääse tuulta vastaan enää rantaan. Mahdollisuutesi on päästä meren puolella olevan saaren suojaan.

Eilen maissa keinutus jatkui hyökyinä, jotka tulivat istuessa tai käsiä pestessä. Tuntuu kuin keinuisit edes takaisin, aivan kuin olisit vielä vesillä. Tunne loppuu ja saattaa tulla muutaman minuutin päästä uudestaan. Nukkumista tuo ei enää häirinnyt. Aallot loiskivat ja paukkasivat äänekkäästi veneiden kylkiä vasten. Vähitellen siihen nukahti. Aamulla heräsin 50 m päässä meistä olleen kirkon kellon mojahteluihin . Zeljco sanoi kuulleensa myös kolmen ja neljän lyönnit. Me Pekan kanssa, molemmat itsemme herkkäuniseksi määrittelevinä, koimme, että kyllä se yöllä hiljaa oli. Tiedä sitten. Tuulen nopeus nousee nyt 19 solmuun, joka on noin 10 m/s. Pekka määrittää edessä olevat linnut keltanokkakiitäjiksi.

Vene tekee muutamia rajuja keikkauksia sivulle. Vaikka purjeveneen ohjaus näyttää periaatteessa selkeältä, katsot vain etäisyydessä olevaa kohdetta ja ajelet ratista sitä kohti, niin ei se mene kuitenkaan noin. Tärkeintä tuntuu olevan saada purjeisiin koko ajan hyvä pullistus. Silloin purjeissa on voimakas veto eteenpäin ja veneen kallistukset ovat vähöisempiä. Nyt kun menenmme sivumyötäiseen, joudumme tasapainottelemaan suunnan ja pullistuksen kanssa. Jos purjeisiin tuuli ei ota tarpeeksi, pitää ohjata enemmän sivutuuleen. Toisaaöta jos menemme liikaa sivutuukeen, emme lähesty kunnolla kohdetta. Yksi juttu on noiden aaltojen ottaminen. Munusta näyttää siltä, että Zeljco kääntää ruoria aaltoon päin aina kun aallon rintama on tulossa veneen keulan kylkeen. Tuo liike tehdään jokaise aallon kohdalla. Iin että liikkeen voimakkuus riippuu aallon voimakkuudesta. Toisaalta ruorin käytön tule olla tasaista. Koko ajan ruoria ei saa kääntää. Tulee ylikorjausta ja ylikorjauksen korjausta toiseen suuntaan, jolloin kulku käy siksakiksi. Venettä ohjataan seisten. Siinäkin on varmasti ideansa. Seisten tuntee veneen kallistukset ja myös takaa tulevat aallot varmasti eri tavalla kuin istuen. Tuulen suunta ei edes välttämättä ole sama kuin aaltojen suunta. Aallot eivät ehdi reagoida nopeisiin tuuken suunnan muutoksiin. Parempi on katsoa ison aallokon päällä olevan pienen pinta-aallokon suuntaa. Zeljco keroo aistivansa tuulen suunna nenällään ja poskillaan. Jos poskia kostuttaa, tuulen suunta on helpompi aistia. Toki veneessä on myös mittarit, jotka myös näyttävät kokemamme tuulen suunnan.

Zeljco katsoi merta ja näki kovemman tuulen alueen, johon menimme ensiksi ja vasta sieltä kurssia kohteeseen. Tuulen nopeus on jo huipuissa 22 solmua ja matkanopeus huipussaan 9,2 solmua. On vielä liikaa takatuulta optimaaliseen nopeuteen. Vaikka ruorissa on kokenut Hannu, on Zeljcolla aika paljon neuvottavaa, joten eipäs tuohon ruoriin nyt niin hoppua ole.
Zeljco on niin rauhallinen, että ei pelota, vaikka korkeimmat aallot ovat nyt kaksimetrisiä.

Kun suunta on määritelty ja purjeet viritetty, ei miehistöllä ole paljon tehtävää. Voi istuskella ja katsella aaltoja, jutella. Kun suuntaa on aikansa menty niin tulee kuitenkin suunnan muutos. Harvoin alkuperäinen suunta vie kohteeseen, koska veneen kulkisuunnat määräytyvät tuulen suunnan perusteella. Niin, kun tulee aika kääntyä, miehistöllä on tehtävänsä. Ensin käännetään ruoria, jolloin tuuli tarttuu purkeisiin kääntää ne keskilinjan yli uuteen, edelliseen nähden peilikuvakulmiin. Tässä vaiheessa isopurjeen suuntaköysiä ja etupurjeen ohjausköysiä täytyy kiristää ja löysätä täsmälleen oikealla tavalla. Muutoin tulee ongelmia. Voi tulla rajuja vetoja köysiin, jotka polttavat nahkat käsistä tai telovat sormet. Kääntyvää puomia pitää varoa. Mitä kovempi tuuli, sitä kovemmat voimat purjeissa ja köysissä on. Ja jos jokin menee pieleen, sitä ikävämpää on lähteä etukannelle selvittelemään johonkin kietoutunutta köysilenkkiä. Mitään isompia ongelmia näissä ei ole ollut, mutta pientä sähläyksenpoikasta välillä on. Toiminta on erilaista myötäkäännöksessä, jibe, ja vastakäännöksessä, tacking. Millä tavalla erilaista, se ei ole vielä hahmottunut. Kaikkien asioiden yhtaikainen hahmottaminen ja vielä kurssin muutoksen aiheuttamien muutosten sisällyttäminen tuohon yhtaikaiseen hahmottamiseen tekee purjehduksesta aika monimutkaista, vaikka liikkuvia osia onkin vain muutamia.

Päivä Adrianmerellä

Yhdistetystä keittiöolohuoneesta kuuluu aamupalan laittamisen ääniä. Eilenkin keittivät teetä ja kantoivat kuppia kouraan. Tuntuu oudolta, ja kivalta, kun miesporukka oma-alotteisesti tekee. On valoisaa, siis aamu. Musiikki jatkui varmaankin kahteen. Sen jälkeen he jatkoivat laulamalla, mikä oli, jos mahdollista, vieläkin kovaäänisempää. Miessakki siinä huutolaulua harrasti. Jokaiselle tuntui olevan tärkeintä saada oma äänensä päällimmäiseksi. Kyllä niillä joku ideakin välillä oli sillä naisäänen kanssa tuli välillä vuorolaulua. Pitkälle he jaksoivat. Hyttikaverini sulkee sivulle rantaan tpäin suuntautuvan ikkunan. Ovi ja kattoikkuna jäävät auki. Lopulta alkaa kuulua skoottereiden moottorin ääntä. Jäljelle jäävät jatkavat vielä, vain vaivoin enää volumitason säilyttäen.
Lisää miehistöä herää. Joku on käynyt jo uimassa ja joku on menossa. Uimaranta kuuluu olevan vasemmalle.
- On oikeallekin, kuuluu sanottavan.
Kello ei ole vielä seitsemää. Tajuan, että siellä paistetaan munakasta.

Istun kumisen ylösalaisin olevan jollan reunuksella purjeveneen etukannella etupurjeen varjossa. Liu´umme 3,7 solmun nopeutta myötätuuleen. Laiva keinuu pehmeästi aalloilla, ei pärskeitä. Edessä ja takanani on paikymmentä muuta purjevenettä ja muutama moottorivene, useimmilla yhteinen kurssi kanssamme. Moottori sammutettiin heti satamasta lähdön jälkeen.

Nyt kun on takatuuli purjeet ovat löysällä että ne tekevät pussia tuulen tarttua. Eilen luoviessa purjeet olivat tiukalla ja melkein veneen suuntaiset kun nyt nähdäkseni noin 30 astetta sivulle. Purjeissa olevat spy- eli virtauslangat roikkuvat melkein suorana alaspäin. Kun äsken tuuli viistosti takaa hieman kovemmassa puuskassa, mistähän se tuuli tuli, langat olivat suorana. Purjeiden kireyttä muutettiin niin, että langat olivat purjekankaan molemmin puolin samansuuntaiset. Silloin virtaus oli laminaarista ja tuulen imuvaikutus purjeisiin parhaimmillaan.

Nyt tuuli loppui kokonaan. Purjekangas rötkyää löysänä ja karkoitti minut istumapaikaltani. Osa veneistä ajaa koneilla. Zeljkon ja Vesan keskustelu kantautuu juuri ja juuri korviini. Vesan aktiivisuus on ihailtavaa. Koko ajan hän jaksaa jututtaa Zeljkoa kysyen etupäässä suoria kysymyksiä. Laajasti Zeljko osaakin vastata. Ja Vesa oppii koko ajan lisää.

Kun purjeet löystyivät, ne kiristettiin ja purjeet oikaistiin veneen suuntaisesti. Letkuva purje tappoi vauhdin kokonaan. Hetken päästä tuli taas viriä ja Zeljko käänsi kurssia vastaiseen ja aloimme luovia. Saimme taas hieman vauhtia, pari solmua.

On suurta maininkia, istumme katteen alla leppoisasti. Tuulta on viisi solmua, nopeutta kolme. Zeljko pitää ruorissa rennosti suuntaan. Karrin tekemän herkullisen salaatin oliiviöljy tuntuu vielä suupielissä. Salaatissa oli kahdenlaista salaattia, toinen aromikasta rucolaa (opin tykkäämään tänä kesänä), porkkanaraastetta, oliiveja ja saksanpähkinöitä. Oliiviöljy, mustapippuri ja sokeri maustoivat. Salaatin kanssa leipää, jota dipattiin öljyssä, ja hieman punaviiniä. Hannu meni alas keittämään kahvia.

Matti sanoi aamulla, että Aalto-yliopisto voisi sponsorpida minulle blogin päivityksen. Satamassa ei ollut T Mobilen kenttää, mutta siellä oli HR VIP:n kenttää, joten verkkovierailulla nettiyhteys onnistuisi. Matti valaisi että voisin ottaa bluetooth yhteyden hänen kännykkäänsä, jolloin Padini netti toimisi. Näin teimme ja blogi päivittyi. Samaan sponssiin sain luvan vielä uusia kirjaston kirjat.

Matti ilmoitti, että nyt on täydet T Mobilen kentät. Yritän mennä Padini SIM-kortilla nettiin, mutta joudun vain T Mobilen sivuille, jonka valikoiden kautta, emme saa PAD-laitteen nettiä aktivoitua, vaikka sama SIM-kortti oli jo rannassa toiminut kännykästä. Zeljco yrittää lukea kroatiankielisiä valikoita kaverinamme, mutta yhteys jää aukeamatta. Soitan sivulla olevaan puhelinnumeroon, josta alkaa kuulua kroatialaista puhetta, joka arvatenkin käskee painamma yksi, jos asiasi koskee vikailmoitusta tms. Painelen numeroita satttumanvaraisesti toivoen pääseväni ihmiskontaktiin onnistumatta. Matti ehdottaa, nähtyään Samsungini, että siirtäisin kortin siihen ja tekisin kännystä Wi-Fi-aseman, johon ottaisin Padilla yhteyden - nyt leijailee kahvin tuoksua. Näin teimme, tosin dataliittymän mikro-SIM kortin saaminen kännyn kelkkaan oli vielä oma haasteensa, mutta jonkinlainen adapteri löytyi myös ja kortti saatiin paikoilleen ja netti pelaamaan. Yläfemman paikka.
Jos kenttää löytyy, voisi yrittää illalla Skype-yhteyttä kotia.

Purjeita on kaksi. Etummaisessa voi säätää vain purjeen tiukkuutta. Taaemmassa isopurjeessa on myös purjeen suunnan säätö. Purjeet ovat samassa suunnassa. Niiden väliin jää sola jossa virtaus kiihtyy ja purjeiden imu tehostuu.

Zeljko kertoo ympäristöstä. Edessä on kaunis vihreä nieminaa, Cape of Bellegrin, jonka takana Hvarin kaupunki, entinen antiikinaikainen Faros. Sen satama oli huonosti suojattu, mutta menisimme edessä olevien Pagleni Islandsien luo. Ohjelmassa olisi ankkurointi ja uintia. Ilma on todella kaunis, pilvetön sininen taivas, taivaanrannassa vaaleaa utua. Zeljco arvelee, että voisimme saada tänään vielä hyvän tuulen ja kulkea yli kymmentä solmua. Kaikki odottavat sitä innolla. Purjeita tiukennetaan.

Tarkkailen itseäni. Koetan korvalehtiä ja katson kyynärvarsia. En tunne palamisen merkkejä. Kesän melontaretket ja muu ovat jo ruskettaneet. Piti katsoa myös jalkoja: eivät ne turpoa, vaikka pissalla käynti on taas ollut olematonta.

Tuulet täällä menevät päivästä päivään omaa perskiertoaan. Aamulla maa on viileä ja meri lämmin ja virtaus käy maalta merelle. Päivällä maa lämpenee voimakkaasti ja lämmin ilma nousee ylöspäin ja virtaus kääntyy mereltä maalle. Puolenpäivän seutuun, tuulen kääntyessä, voi olla tyven hetki. Näiden lisäksi voi olla matala- ja korkeapaineita, jotka modifioivat tuulta.

Koko päivän olemme menneet ilman koneita. Se on ollut hienoa kunnei ole kuulunut moottorin tai potkurien ääntä. Kun tuuli päivällä tyyntyi, olisi voinut käynnistää koneen. Mutta ei käynnistetty, koetettin etsiä sopivaa etemissuuntaa ja purjeiden asentoa, jolla matka jatkuisi. Vähitellen tuuli virisi ja matka jatkui. Ajattelin entisaikojen purjehtijoita. Näin kun mennään päiviä, ja viikkoja, yötäpäivää. Maat ja maanosat vaihtuvat.

Zeljko käynnistää koneen. Ajamme pienen saaren taakse ison saaren viereen. Tämä on uimapaikka. Tuulta on kohtalaisesti. Kreetan tapahtumat palaavat taas mieleen. Miehet vaihtavat uimatamineisiin innolla. Ei ihme, pohja näkyy, kirkas vesi. Karrilla on räpylät ja snorkkeli, jossa silmälasivahvuudet, saa kuulema sukellusliikkeestä Kisahallilta.

Miestä alkaa mennä mereen. Katson parhaaksi katsoa ensin. On siinä virtausta! On selvästi. Matti ajautuu 20 m päähän veneestä. Karri potkii räpylöilllään, pysyy virrassa lähes paikoillaan. Kyllä tuolle virralle kuitenkin uimalla hyvin pärjää. Menen veteen. Testaan virtaa vastaan uimista. Tämä virtaus on näiden kahden saaren välissä. Vesi on kirkasta. Pohjassa on nauhamaisia vesikasveja. Sukellan kohti pohjaa. Paine korvissa käy äkisti kovaksi. Tässä on yli kymmenen metriä. Uin veneen ympäri pari metriä ja tutkin veneen pohjaa. 3500 kg painava paino kurottelee pohjasta alaspäin. Se on veneen köli ja pitää veneen pystyssä. Potkuri näyttää ihmeen pieneltä liiluttamaan 14 tn painoista alusta niinkin hyvin kuin se koneella menee. Vähitellen uskallan rannemmas. Virtaus ei ole sinä niinkään kova. Pohjassa on vaaleampia kohtia, joissa ei ole ruohoa. Kun tulen lähemmäs näen, että pohjassa on kymmenittäin muovipulloja: shampoopulloja, vesipulloja, kaikkea. Miten voi olla? Jos tässä yhdessä kohdassa on näin paljon, paljonko niitä on koko meressä?

Uinnin jälkeen suihku onnistuu kätevästi alas lasketun peräportin päällä. Meillä ei ole kiire minnekään. Olemme ankkurissa. Tuulen vire ja aurinko kuivattelevat. Istumme katteen alla rentoina ja onnellisina, uskoisin. Vesa tuo jääkaapin kätköstä kaikille tölkillisen Karlovacko-olutta.

Jatkamme matkaa. Hannu etsii ruorissa oman purjeveneen kokemuksella parasta vauhtia ja sitä löytyykin. Tuulta on 12 solmua sivuvastaisesta ja saavutamme maksimissaan 8,4 solmun nopeuden. Visin kaupunkia lähestyessämme veneiden peräaalloissa hyppii pikkukaloja ja kohta parvi Zejcon arvion mukaan satakloisia tonnikaloja käy useita kertoja pinnassa ja hyppää niitä pyydystäessään. Zejco kertoo, että tuollaisen väsyttämisessä voi kulua yhdeksän tuntia. Kaikille tulee mieleen Vanhus ja meri.

Saavumme Visin kylään. Olemme purjehtneet noin 6-7 tuntia ja taittaneet noin 50 km matkan, josta 90% purjeilla. Lähdemme varaamaan ruokapaikkaa. Zejco suosittaa meille Pojoda-kalaravintolaa. Varaamme sieltä pöydän setsemäksi. On aikaa tutustua kylään, joka on yksi kauneimpia näkemistäni. Rantakadulla ja muutamilla syvemmälle kylään vievillä kujilla on ravintoloita. Talot, muurit,kadut, kaikki kalkkikivestä. Nousen ylemmäs rinteelle. Siellä on oliivipuita ja viiniköynnöksi. Kirkon kello lyö, tuntuu vartin välein, lyöntejänsä. Löydän pienen paloaseman, jonka pihalla muutamia vuosikymmeniä vanhoja paloautoja. Ei näillä rinteillä tulelle ilmeisesti mitään voida. Palaa minkä palaa. Bobovisten kylässä, jossa olimme edellisen yön, suuri osa männyistä, aivan talojen lähelläkin oli koknaan tai osin ruskettuneita täällä vastikään raivonneen palon jäljiltä. Paras suoja taloja vastaan oli taloja ympäröivät lehtipuut. Ne eivät palaneet yhtä helposti kuin männyt...

Kun tulen takaisin satamaan en voi kun ihmetellä vierivierissä olevia purjeveneitä ja isoja moottoriveneitä. Veneissä on perheitä, nuorukaisia, bikiniasuisia tyttöjä. Monessa veneessä lukee Kotisataman merkkinä Split.

Tilaamme 3,4 kg painoisen hammaskalan, joka grillattaisiin meille. Kala esiteltiin meille enne valmistamista tuoreena. Raikkaalle se tuoksui, eikä, Pekan mukaa, kiduksissakaan ollut huomauttamista. Kala oli perkaamaton. Sideksi tilasimme mangoliaa. En uistanut sitä ikinä syöneeni. Se valmistetty öljyssä ja valkosipulissa ja oli hyvää. Sitä voisi kasvattaa ja käyttää Suomessakin pinaatin tapaan. Kala on hyvää. Opin välimeren tapaa syödä kalaa. Täällä kala uo Zeljcon mukaan kolmesti: vedessä, öljyssä (jota kaadetaan kalan päälle syömisen yhteydessä, meillä öljy oli persiljan kera, ja kolmannen kerran viinissä, jota juodaan kalan päälle. Meillä oli paikallinen, laadukas valkoviini. Tällainen syönti ole ilmaista. Kala maksaa 350 kunaa / kilo. Zeljcon mukaan kala on kalastettu koukulla, ei siis verkoilla, nuotalla tai viljelyaltaasta. Kaiken kaikkiaan ilta maksaa per ruokailija noin 40€, joka summa sisälsi kaksi pulloa viiniä. Palaamme veneelle ja tilaamme veneen kohdalla olevasta ravintolasta cappucinot, jotka nautimme veneen oleskelukannella.

Purjehdus alkaa

Olemme Boboviscassa. Istumme veneessä juomassa teetä ja kahvia. Viereisestä Konoba Vala-rantaravintolasta, jossa olimme syömässä kantautuu kovaääninen kroatialainen humppa. Väsyttää. Kello on puoli yksitoista. Maha on täynnä naudanlihaa, jonka luulin olevan tonnikalaa, koska sitä käsittääkseni tilattiin. Kun olen aikani puhunut tonnikalasta, minua valaistaan, että se ei sitä ole. Olen ensin epäuskoinen, mutta sitten liha tuntuu enemmän naudanlihalta kuin tonnikalalta. Kroatiaksi ruoka oli jotain sellaista kuin dalmatitska pastitsada. Seitsemän hengen seurueelta illallinen oli 632 kunaa eli noin 90 euroa. Viini oli talonviiniä.

Nettiin ei pääse. Matti oli ostanut paikalliselta operaattorilta T-mobile HR:n SIM-kortteja, joista yhden sain laittaa iPadiini. Se sallii gigan siirtoa. Pitäisi riittää kun puolen vuoden käyttö oli asetuksista katsottuna ollut vain hieman yli gigan. Kortti maksoi 120 kunaa eli alle 20€. Viime kerralla Matin dataroamingmaksut olivat olleet yli 100€. Ongelma on nyt vain se, että ei ole kunnolla kenttää. Wi-Fi kertoo alueella olevan kaksi langatonta verkkoa, mutta ne vaatisivat taas omat maksunsa. Tunti olisi 30 kunaa ja päivä 70 kunaa. Ei jaksa.

Purjehdus oli kivaa. Rannasta lähdettyä merellä oli ihan kunnon tuulta niin että soutuveneen kanssa en olisi halunnut noihin aaltoihin joutua. Purjevene meni vinossa ja pärskähteli vasten aaltoja. Purjeita nostettiin ja suunnattin, kiristetti ja arvioitiin. Minulle kaikki aivan hepreaa. Satuin istumaan yhden veivin vieressä ja minun piti antaa yhdeltä vinssiltä köyttä kun kapteeni kiristi toiselta. Ei se vaikeaa ollut kun vaan saa selvät ohkeet mitä tehdä.

Jossain vaiheessa mentiin lähes kokonaan illan koneetta, ja se oli parasta. Hyttien ikkunat piti sulkea, jotta niihin ei menisi vettä. Mietin, tulenko merisairaaksi ja muutkin sitä kyselivät. Sanoin, että en tiedä. Ajattelin kuitenkin, että hyvä, että en ole syönyt. Olen todellakin syönyt tänään vain ne muutamat salamit ja juonut yhden oluen. Silti ei ole nälkä. Sen täytyy johtua tästä kuumuudesta. Kun kuulin, että lähtö olisi kello 18 ehdin käydä vielä lenkillä. Mikähän kumma siinä on, että yksin ollessani ei tullut käytyä, ja nyt kun olen porukassa, ajatus lähdöstä tuli. Halua olla yksin? Näin tänään triathlonkilpailijoita. Ehkä niistäkin sai intoa. Juoksin Marjan-vuoren pohjoispuolella menevää tietä mäntyjen katveessa. Oikealla puolellani oli rantaa ja rannallaolijoita muutaman kilometrin matkalla. Tämä taitaa olla splitiläisten vapaapäivänviettopaikka. Nyt on lauantai.

Loppuillasta tuulen suunta muuttui niin, että purjeista ei ollut hyötyä ja lopulta tuuli tyntyi. Pääsin ruoriin. Mukavahan siinä oli seisoa ja ohjailla jahtia kohti saaressa olevaa pittoreskiä rantakylää ja satamaa. Rantautuminen aivan toisen veneen viereen vedessä polskivien pikkumukuloiden kohdalle oli oma taidonnäytteensä. Rannalta rantapaikkaa tarjonnut satamahenkilökunta piti köyttä ylhäällä niin että se saatiin kopattua koukkupäisellä kepillä. Köyttä pitänyt poika siinä työnsä ohessa puheli vain kännykkään. Rutiinia tämä kaikki näyttää heille olevan. Satamamaksu oli 290 kunaa.

Ravintola oli todella tunnelmallinen niin kuin tämä koko kylä. Tässä on 100 m pätkä satamaa veneitä vieri vieressä, rantakatu ja kadun varressa muutama ravintola. Ravintolan alakerrassa oli suuri piisi hehkuvine hiilineen. Menimme ravintolan kattoterassille. Ilta pimenee ja tähdet alkavat näkyä. Olen hihattomassa paidassa ja capreissa. Ei lainkaan kylmä ja minä palelen yleensä aika herkästi. Paratiisillista.

Ei hitsi. Nyt siinä soitetaan jivea ja kolme tyttöä on tullut tuohon asfaltille. Tekis kyllä mieli, mut kun tuo peräportti on jo nostettu ylös... Muita tanssilajeja, joihin täällä olisi voinut tanssia on humppa, fusku ja tango. Eri asia sitten mitä noi daamit osaa, mutta selkeästä viennistähän se kaikki on kiinni... Kaiken jälkeenkin olisi sitten tukku kappaleita, niin kuin tämäki, johon en kyllä keksi mitään muuta kuin napatanssin, muuta siitä ei liene seuratanssiversiota vielä olemassa? Loppuillasta olisi ollut pari rumbaakin, mutta kappaleisiin yhtynyt sekaääninen laulukuoro teki tunnelmasta paikallishenkisen tunnelmoinnin niin että tuossa vaiheessa tanssijoille ei ollut enää sijaa...

En muuten ole käynyt pisulla kun viimeksi siellä Marjan-vuoren metikössä, jossa sielläkin enempi sellainen harkittu ruikkaus ennen alastuloa kun ajattelin, että jos vessaa vaikea löytää. Olen juonut pulloittain vettä, teetä, olutta, punaviiniä. Mikään ei tunnu saamaan nestetasapainoa plussalle.

Retki Marjan-vuorelle

Nämä kivitalot lämpeävät täällää koko päivän ja yöllä sitten säteilevät kuumuutta niin että jos olet ikkunattomassa huoneessa niin on todella kuuma. Onneksi huoneessani oli suuri ikkuna, jonka jätin auki. Ulkoa kantautui hiljaista kaupungin kohinaa. Ajattelin että herään kyllä, jos joku yrittää tuosta sisään kammeta. Ikkuna on hieman maanpinnan kerrostasoa ylempänä. Naapurit kotiutuivat, niin kuin minäkin, heti puolen yön jälkeen. Katukahvilat ja -ravintolat sulkevat silloin ovensa. Arvatenkin yökerhot ja barit ovat jossain avoinna.

Aamupalaksi söin eilisiä junamatkaeväiden loppuja, salamisiivuja ja pala suklaata jäi vielä. Pesin kertyneet pyykit ja panin tuohon pihalle aurinkoon hetkeksi kuivumaan. Vedän ne kohta - huone pitää jättää tunnin sisällä - märkinä päälle, kuivavat sitten päällä ja vähän viilentävät. Toivottavasti Latica Modra Metraza liikkeen pitäjä ei ehdi niitä poistaa.

Vesa ja kumpp. ilmoittivat laskeutuneensa juuri Splitiin. Tapaisimme Kultaportilla klo 10.30. Iltapäivällä 15.30 pääsisimme veneeseen. Satama on jossain Lucica kadun päässä niemen pohjoispuolella. Noilla vinkeillä minä en sitä löydä turistikartastani. Niemen pohjoispuolella on kyllä satama, mutta näyttääpi aika laajalta alueelta kartassa. Tuntuu kyllä helpottavalta liittyä suomalaiseen seurueeseen ja laittaa omat aivot ja tarkkaavaisuus vaihteeksi narikkaan.

Katson hieman epätoivoisena varusteitani. Tuolla on neule, pikähihainen flanellipaita, farkut, ohut kerrasto ja sadeasu. Nyt vaihtaisin nuo kymmeneen hihattomaan paitaan ja toisiin capreihin. No, mä olen varautunut kiskovani märssypurjetta takilaan, kun ensimmäinen syysmyrsky vihmoo vettä ja lämpötila lähentelee 10 astetta (Suomessa varmaanki...). Enkä tiedä purjehduksesta mitään. Joitain sanoja opin kun luin muutamia satoja sivuja Alastalon salissa. Enkä tiedä onko 1800-luvun kaksmastoprikin ja kolmimastoparkin sanasto välttämättä validia Zeljco Cosicin upouuden Bavaria Cruiser 45:n kohdalla. No, parempi on kun tietää, että ei tiedä.

Huoneessa ollessani sain päähäni, että se, mitä tänään päivällä tekisin ennen veneelle kokoontumista, on pitkä kävelyretki kaupungin ulkopuolelle. Kartasta huomasin sinipilkullisen reitin, jossa luki Unesco. Myös kaupungin ympärille oli piirretty vastaava sinipilkullinen rinki. Ehkä kyseessä on Unescon maailmanperintökohde, jotain ainutlaatuista, jota voi nähdä vain täällä.

Jätin huoneeni, märät vaatteet viilentävät mukavasti. Käyn katsomassa mikä tuo Latica on. Se on kangaskauppa.

Jos ajattelee, että menee matkalle Kroatiaan, entiseen Jugoslaviaan siis entiseen itäblokin maahan niin tulee tiettyjä mielikuvia. Voin vakuuttaa, että Splitin kohdalla ne ovat täysin vääriä. Tämä ei ole entinen sosialistinen kaupunki vaan entinen roomalainen kaupunki. Rakennukset, ilamsto, kulttuuri on tyypillistä välimeren kulttuuria. Tämä on kuin olisi Nizzassa. Nizzassa vaan ei ole tällaista Diocletian palatsia, joka on muurein ympäröity vanhan kaupungin ydinosa, johon johtaa neljä porttia. Menen pohjoisportille odottamaan muuta seuruetta.

Vesa soittaa. Ovat juuri tulleet lentokenttäbussilla satamaterminaalin luo. Aikovat laittaa laukut säilytykseen ja lähteä sitten syömään. Minun tekee mieli kävelyreykelleni, joten sovimme uudesta tapaamisesta Jadra Linjen terminaalien edessä klo 14.

Kävelen satamaan ja löydän sinipilkullisen reitin aloituskohdan. Suunnistus täällä on hiukka hankalaa sillä pääsääntöisesti kadut ovat nimeämättä. En missään muista nähneeni näin huonosti nimettyä katuverkkoa. Ihmekös tuo kun karttaankaan kadun nimiä ei ole merkattu.

Reitti alkaa viehättävällä portaikolla, johon kohta yhtyy kaskaiden siritys. Reitti nousee aina vain ylemmäksi. On hyvä tuntea rinkan paino ja kävelyn rasitus pitkien matkustuspäivien jälkeen.

Kaskaiden siritys on yltynyt aivan uskomattomaksi jatkuvaksi äänimassaksi. Ilma alkaa tuoksua aleopamäntyjen vienolle havulle. Alhaalla avautuu sininen meri ja Splitin kaupunki. Kun pääsen Marjan-vuoren päälle, näen myös niemen yli meren kaupungin pohjoispuolella. Täällä on rauhallista. Vain yksittäisiä kävelijöitä harvakseltaan. Syön loput salamit ja huomaan kuluttaneeni puolet 1,3 l vesivarannostani. Kun olin imenyt alumiinipaperin poimuista vielä loput suklaat, totesin syöneeni eilen ostamani matkaeväät. Kirjoitan tätä aleopamännyn varjossa vuorenhuipun näköalakorokkeen reunuksella. Edessä tuulessa liehuu, arvatenkin, Kroatian lippu. Pensaiden latvustoissa on kookkaita päiväperhosia, kellertäviä ja keltamustia. Joku noista ehkä ritariperhonen, mutta sitten on jokin voimakkaasti liitelevä tai ilmavirtauksessa paikallaan seisova perho.


Marjan-vuorella sain päähäni katsoa sähköpostit. Asetin iPadista dataroaming päälle,joka mahdollisti liittymisen paikalliseen puhelinverkkoon. Näin posteista että blogia oli luettu ja kommentoitu :) ja että kirjaston kirjoista oli tullut eräpäivämuistutus. Yritin uusia lainat netin kautta. Pääsin jo kirjaston sivuille mutta omilla tunnuksilla sisääänkirjauduttaessa sivun latautumista kuvaava palkki tökkäsi. Katsoin sitten maps-ohjelmasta Spinutin satamaa, jossa Zeljcon alus olisi. Sitä ei löytynyt mutta löytyi Lucica-katu. Tämän jälkeen tulikin näytölle ilmoitus että ulkomaan liikenteen käyttökatto oli saavutettu ja että lisää bittivirtaa tulisi, jos lähettäisin viestin Tilaa posto numeroon 15400. Sen ehdin saada selville, että Lucica oli siellä päin missä arvelinkin ja päätin lähteä suoraan sinne. Ilmoitin Vesalle tekstarilla. Ihmisten ilmoille päästyäni ostin ensimmäiseksi mehevän ompun.

Istun Spinosan satamassa caffe bar Argolan terassin varjossa kylmän Karlovacko-oluen ääressä. Mereltä käy virvoittava tuuli. Laitureissa on satoja purjeveneitä. Vesa vinkkasi, että lähellä olisi uimaranta ja poikia pyyhkeiden kanssa tuossa näkyy olevankin.

Ranta löytyi laitureiden takaa. Rinkan kanssa änkäsin oimakopin virkaa tekevän mainosplakaatin lehtien väliin ja huomasin muistaneeni ottaa uimahousut mukaan. Vesi oli kirkasta, kuin uimahallissa, ja suolaista kuin savukalojen suolausvesi. Se ei estänyt minua sukeltamasta. Mieleen tulee edellinen kerta välimeressä Kreetalla. Jouduimme Auli-tyttöni kanssa merivirran vietäväksi. Virta vei meitä pois rannasta. Se oli hyvin pelottavaa.

Sukellan lähelle pohjaa. Siinä on jotain, jota koetan ottaa käteeni ja samassa peukussa pistää. Olikohan tuo se merisiili? Näen hienon kotilon ja sukellan ottaakseni sen käteen. 30 cm kotilosta oleva tummansininen HK:n sininen makkara alkaa liikkua ja menen äkkiä pois. Olikohan tuo se merimakkara? Tyydyn sitten vain ihailemaan akvaariobarbien näköisiä kaloja pelottomia kaloja lähietäisyydeltä. Uimasta tullessani menin rannalla olevaan suihkuun, josta tuleva veli oli kylmää, mutta suolatonta ja tuntui niin hyvältä huuhtoessaan suolaisen veden pois.

Vesa soittaa. Ovat jo veneellä. Kävelen laiturille 12 ja siinä Vesa ja vene ovat. Tästä se lähtee.

Split, huh

Kun juna pysähtyi asemalle ja aukaisin junan oven niin useita ihmisiä kurotteli sisälle ja niillä oli kovasti asiaa. Ihmettelin miksi ne eivät anna meidän tulla ensin junasta ulos ennen kuin änkäävät sisälle. Vähitellen tajuan, että he tarjoavat "room"ia, majoitusta. No sitähän mä just tarvitsen kun mulla ei mitään ole järjestettynä, mutta miten minä nyt näiden kanssa voisin mihinkään diiliin päästä. Olen hämmentynyt ja haluan tilanteesta kauemmaksi.
Splitin rautatieasema on käsittämättömän pieni. Odotan näkeväni hyvin organisoidun turist informationin, josta samalla tavalla saan tietää kivan Youth hostelin ja yhden hengen huoneen 150 kunalla. Sen sijaan huoneen tarjoajoen armada seuraa minua ja alan uskoa, että huoneen puute todella näkyy mum naamasta.
Kun tulen asemalta ulos, edessä on heti satama, josta purkautuu ihmisiä suurista laivoista. Ruuhka, palmut, meri, kuumuus. Täytyy myöntää, että olen yllättynyt. Tämä kaupunki todella sykkii nyt ja tajuan, että yöpaikan löytäminen ei ole välttämättä läpihuutojuttu.
Hyvin, hyvin monivaiheisten vaiheiden jälkeen, joihin kuului mm. Joutuminen gastroenterologisen lääkärin vastaanottohuoneeseen ja kaiken kaikkiaan kolmisen tuntia (hyvä, että tankkasin junassa) kävelen englantia puhumattoman mummelin perässä yhä uusista ja uusista kadunkulmista kääntyen kunnes saavumme pimeälle sisäpihalle Madonnan kappelin äärellä. Avain lukkoon ja saavumme eteiseen. Minulle näytetään huone, jossa on kaksi sänkyä ja ikkuna, jota ei saa kunnolla kiinni. Vessa on käytävällä, mutta vain omassa käytössäni. Tämä on aparamentous, jota minulle mainostettiin. Ei, en mä kylläntästä nyt 450 kunaa maksa. Yritän kieltäytyä tarjouksesta, mutta saatuani kuulla, että viimeinenkin peti 10 hengen dromista on mennyt, tajuan, että tämä juuri on se mitä tarvisen.

Suihkuun ja ulos. Diocletianin palatsialue esityslavoineen ja marmorisine kävelykatuineen on aika huikaiseva. Esityspuoli on sellainen, jota voisi nimittää lähinnä napatanssin MM-kisoiksi. Ihan kiva, siis oikein kiva. Tuo on vähän niinkuin selkärangalla tehtyä poppingia + käärmekädet. Lantiota nostetaan hypnoottisesti sivulle tai annetaan koko paketin väristä.

Jatkoin siitä meren rantaan. Täällä on lämpimänkuumaa. Merikään ei mitenkään viilennä. Kävelen iPad auki koettaen pongata, jostain suojaamattoman Wi-Fin, mutta en saa nettiin yhteyttä. Lopulta tulin tänne kontaktihostellin aulaan, joka on tosiasiassa avoinnterassi tai parveke.parikymmentä nuorta tuossa raataa englantia ja juovat olutta, mehua, vettä ja kuka mitäkin. Täytyypä sanoa, että oispa aika hankala tohon porukkaan juttuseuraan päästä, mutta sujuva kuuntelu tietenkin aina voisi onnistua. Kolme tyttöä on ainakin australiasta, ja hostelin poika yrittää tuossa juuri heidän kanssaan omaa ikuista tehtäväänsä. Onhan tuo jo puoliyö. Minun määränpääni lienee oma apartamentous ehkä yhdellä iltaoluella matkalla vielä höystettynä. On se sentään kiva, että mulla on katto pään päällä!